Päivi Toivosen blogi

Maanantai 9.10.

Tänään oli tuntilistaan ilmestynyt nimeni perään pitkästä aikaa uusi heppa, Elvis. Elvis on ollut tallissa yhtä kauan kuin olen itsekin käynyt, mutta koskaan ennen en ole sitä ennen ratsukseni saanut. Uusilla hevosilla ratsastaminen jostain syystä jännittää aina, joten nytkin ensireaktio oli että apua. Kyselin samassa ryhmässä ratsastavalta paljon Elviksellä ratsastaneelta Susannalta hyviä vinkkejä, ja jännitystäni helpotti se että Susanna ylisti Elvistä maasta taivaaseen. Hän myös vinkkasi että ei kannata jäädä kiinni ohjaan eikä puristamaan pohkeilla, koska hevonen kyllä sitten tulee näyttämään ettei pidä siitä. Olen monesti kuullut neuvon, älä jää kiinni ohjaan, joten päätin pitää tämän visusti mielessäni koko tunnin.

Tunti alkoi hyvin ja pelko alkoi laantua. Elvis oli reipas ja tosi mukava, en jäänyt ohjaan kiinni enkä puristanut joten herra kulki oikein rentona ja mielellään. Laukannostoissa tuli ongelmia kun käytin Elviksen mielestä vääränlaisia apuja, ja siinä alkoi itseä taas jännittämään turhan takia. Joitain vuosia sitten ratsastin leirillä tosi herkällä tammalla joka protestoi välittömästi jos siirsi laukannostossa ulkopohkeen taakse. Silloin koin valaistuksen ja tajusin sisäpohkeen merkityksen laukannostossa. Päätin alkaa vaalimaan sitä taitoa, mutta Elvis palautti minut maanpinnalle ja tajusin, että olen palannut vanhoihin huonoihin tapoihini.

Kun sitten tajusin mitä Elvis yrittää minulle viestittää, lähti se laukkakin nousemaan ja hienoa rullaavaa laukkaa paineltiin menemään. Mentiin ympyrällä avoja ja sulkuja, joita Elvis meni tosi hienosti. Niissä se taakse siirtyvä pohjekaan ei haitannut yhtään. Vähän jäi oikeaan ohjaan kiinni, mutta kun muistin kokoajan olla jäämättä roikkumaan siihen kiinni ja antaa paljon periksiantoja, niin Elvis ei jäänyt yhtään kovaksi edestä vaan kulki tosi rentona koko tunnin.

Ratsastuksessa suurin haasteeni on omassa päässä pyörivät demonit ja turha jännittäminen. Toisaalta parasta koko harrastuksessa on omien pelkojen voittaminen ja onnistuneet hetket. Lällättäminen niille demoneille, että siitäs saitte! Hyvällä fiiliksellä hyvästelin Elviksen tunnin jälkeen ja lähdin uutta kokemusta rikkaampana kotia kohti.

 

Lauantai 14. – Sunnuntai 15.10.

Torstaista sunnuntaihin Ainossa käytiin kansainväliset esteratsastuskilpailut Aino Masterssit. Olen ollut toimihenkilönä Ainon kisoissa viime vuoden alusta alkaen, jo kohta kaksi vuotta, mutta kaikki isommat kilpailut on jääneet aina väliin. Edellisten Masterssien aikana olin lomamatkalla, samoin esteratsastuksen SM-kisojen aikaan. Niinpä olin tämän merkannut kalenteriini jo hyvissä ajoin, koska halusin ehdottomasti olla mukana. Arkena työ häiritsee vapaa-aikaa, joten pääsin mukaan viikonlopuksi.

Lauantaina työt alkoi radanrakennuksella. Siitä siirryin kahden luokan ajaksi ulko-ovelle vastaanottamaan ratsastajia verryttelyyn, varmistamaan ettei kansallisten luokkien verryttelyssä ole yli kymmentä ratsukkoa samanaikaisesti sekä tarkistamaan rannekkeita. En ollut ennen ollut ovella, joten työtoverini Outi opasti alkuun. Sen jälkeen keräilin kakkoja verkassa parin luokan ajan. Vaikka kv-luokissa oli verryttelyssä välillä huima määrä ratsukoita, niin ammattilaiset mahtuivat silti hyvin maneesiin ja pystyivät siinä sivussa väistämään meitä kakankerääjiäkin. Ei tarvinnut pelätä missään vaiheessa, että joku yrittää ratsastaa yli. Luokkien välissä osallistuimme koko porukalla radanrakennuksiin.

Viimeisen luokan olin radalla. Viimeinen luokka oli 140 cm luokka masters-arvostelulla, missä jokainen ratsastaja vuorollaan saa korottaa yhtä estettä ja jos selviää virheittä radasta, este jää sille korkeudelle ja ratsastaja jatkaa seuraavalle kierrokselle mutta jos tulee pudotuksia, este lasketaan takaisin omalle korkeudelleen ja ratsastaja tippuu jatkosta. Uusintoja oli neljä kappaletta. Vähän erikoisemmissa luokissa on aina oma viehätyksensä, niitä on hauska seurata varsinkin radalta käsin.

Toinen mitä rakastan seurata on palkintojenjaot. Etenkin kunniakierrokset liikuttaa joka kerta. Kerran olen itse päässyt kunniakierrokselle. Itkin sen koko ajan kun laukattiin menemään ympäri kentän ruusuke heiluen tuulessa. Sellaisia hetkiä ei unohda ikinä.

Sunnuntaiaamun ensimmäisen luokan olin radalla, seuraavan ulko-ovella ja viimeisen radalla. Tykkään olla radalla, on tosi kivaa nähdä niin läheltä huippuratsastajien suorituksia. Kun aloitin toimihenkilöhommat silloin melkein kaksi vuotta sitten, pelkäsin aina eniten, että onnistun jotenkin mokaamaan seisomalla esteen takana tai muuten häiritsemään ratsukon suoritusta. Nopeasti kuitenkin harjaantui näkemään missä on turvallista seistä, eikä pahoja mokia ole sattunut kohdalleni.

Sirpa oli taikonut meille toimihenkilöruokalaan maittavat pöperöt ja ylipäätään tunnelma oli toimihenkilöiden kesken kohdallaan. Erityisen mukavaa oli se, että meitä oli riittävästi. Vaikka radanrakennus on ajoittain raskasta puuhaa ja esteet johteineen raskaita kannettavia, niin koska rakentajia oli paljon, radat rakentuivat todella nopeasti eikä kenenkään oma osuus ollut liian rankka. Viimeisen luokan jälkeen ratamestari Marco Behrens kävi kättelemässä ja kiittämässä henkilökohtaisesti jokaista paikalla ollutta toimihenkilöä, ja se tuntui todella hyvältä. Samoin FEI:n stewardit kiittelivät ohikulkiessaan ja toivottivat kaikkea hyvää jatkossa. Marcon viimeisiin sanoihin oli todella mukava päättää tämä viikonloppu: ”We did it together, so it was brilliant”.

 

Maanantai 16.10.

Nippanappa viikonlopusta selvittyäni tulin tunnille, jossa ratsukseni oli merkitty Ducati. Aikanaan lempiheppani Ainossa oli Tessa ja kun Tessa lähti ei uutta suosikkia ole oikein löytynyt. Kaikki hevoset on tasaisen kivoja, eikä yksikään ole ollut ylitse muiden. Ducatista on alkanut nyt viime aikoina tulla uusi suosikki, ja Ducatin nimen näkeminen tuntilistassa oman nimen perässä aiheuttaa joka kerta riemua, niin nytkin.

Ducatia vähän jänskätti kentän toiseen päätyyn kasatut Masterssien sponsoriesteet. Ei se mitään hölmöillyt tai muuta, mutta tuijotteli niitä ohikulkiessaan kaula pitkällä ja pää ylhäällä. Ehkä se olisi itsekin halunnut päästä hyppäämään niitä. Niinpä heppa kulki aika jännittyneenä ja varsinkaan toisessa päädyssä en sitä saanut mitenkään rennoksi. Alkuverryttelyn jälkeen siirryttiin ratsastamaan keskiympyrällä ja siinä Ducati alkoi laskea niskaansa ja käyttämään selkäänsä kunnolla. Se tuntui tosi rennolta verrattuna aiempaan. Ducatilla on ihanat askeleet istua ja se on itselleni riittävän herkkä pohkeelle ja kädelle. Ei tarvitse tuupata eteenpäin vaan kulkee omalla moottorillaan.

Tehtiin lopputunnista vastalaukkaa loivalla kiemuralla ja ne meni tosi hienosti. Lopputunnista Ducati jo jolkotteli rentona pää alhaalla päädyssä eikä esteet kiinnostaneet enää pätkääkään. Tunsi tehneensä jotain oikein. Oli tosi kiva tunti ja Ducati kiva kuten aina.