Maija Vidqvistin blogi

”Maija, sinä olet sitten seuraavana vuorossa! Käy hakemassa kankisuitset Maxille (tässä pitää tietää, että jostakin syystä olen aina ajatellut Mervin heppaa Maxina ja niin se tässäkin on, mitäpä sitä nimeä vaihtamaan…) ja sitten vain selkään!”, sanoo ratsastuksenopettaja Mervi pukeutuneena kisa-asuun silinteri päässään. Katson turvakenkiäni ja likaisia farkkujani sekä työtakkia ja äidin kutomia lapasia. ”Minä?”, kysyn hölmistyneenä alkaen miettimään kuumeisesti, mistä saan otettavaan seurakuvaan Maxin kanssa kisa-asun ja etsin vielä tuoliakin, jotta pääsisin kiipeämään hevosen selkään. Sydän hakkaa. Muistan Mervin laukkakertomukset Maxilla ulkona pikkukentällä. Jännittää ja olen juuri sanomassa, että ”ei Mervi, enhän minä edes käy kuin yhdellä tunnilla, eihän minun nyt kuvaan…”

Onneksi sängyn vieressä minut herättää naukuva kissa päästäkseen ulos ja minä huomaan olevani turvassa. Huh, huh! Näin se Ainon Ratsastuskeskus jo tunkeutuu uniinikin!

 

Ainossa on minun osani ollut enemmän auttaja ja mukanaolija kuin varsinainen ratsastaja. Saara aloitti Ainossa ratsastuksen lähes heti keskuksen alettua toimintansa Mervin koulu- ja estetunneilla ja niinpä ovat hevoset sekä ihmiset tulleet tutuiksi alusta asti. Tuo auttelu ja mukanaolo on ollut näidenkin kahden marraskuun viikon juttu, vaikka on minulla ollut syksyllä yksi omakin vakiotunti. Tiistai-iltaisin viimeisellä tunnilla olemme ryhmäni kanssa Annen tunneilla tutustuneet rauhallisessa ja rennossa tunnelmassa ratsastukseen. Itse ratsastuksesta ei minun ehkä kannata sen enempää kertoa. Hyvänä ohjeena on, että satulassa pitää pysyä ja hieman joogakurssia telkkarissa pitävää Adrienea mukaillen ajattelen, että jokaisessa kohdassa pitää muistaa hymyillä. Ryppyotsaisuudesta harva heppa tykkää.

Kakkaa niistä hepoista kyllä tulee. Yhdellä Saaran koulutunnilla laskin kerran, että olisin tyhjentänyt kakkalapion 34 (!) kertaa. Jos tunnilla on kuusi hevosta ja yhteen lapiolliseen menee kahden hevosen kakat, tekee se 68 kakkakertaa eli näin jokainen heppa olisi kakannut 11 kertaa ja parhaimmat 12 kertaa. Ei voi kyllä pitää paikkansa. Laskut taisivat mennä sekaisin, mutta monta kertaa kuitenkin. Kakankeruusta on jo tullut traditio Saaran tuntien aikana ja hänen ratsastusryhmänsä tuntuvat melkein omilta. Lemppariryhmät😉

Hevoset ovat Ainossa kauniita ja suuria, vaikka on siellä muutama isompi ponikin. Tiistaisin viideltä on lasten tunti ja heidän aloittaessaan toissa syksynä olen usein saanut olla muutaman tytön apuna ottamassa kavioita sekä laittamassa suitsia sekä satulaa. Juuri ja juuri olen ylettynyt, kun en itsekään kovin pitkä ole. Auttaminen ja hevosten kanssa puuhaaminen on mieltä virkistävää. Se on osa tätä harrastusta. Paikoillaan ei Ainossa tarvitse olla. Lisäksi yrittäjälle ehkä tärkein tässäkin harrastuksessa on, että keskittyy hetken muuhun. Hevosten läheisyydessä ei muita projekteja voi ajatella tai pian on varpaat kavion alla.

Ainossa on monta juttua, joihin olen tykästynyt näiden parin vuoden aikana, sillä Aino on muutakin k

uin pelkkä ratsastuskeskus mm. ”kesäteatteri”. Ostin äidille syntymäpäivälahjaksi liput sunnuntain 19.11. näytökseen ja nautimme jokaisesta hetkestä. Hienosti maneesi toimi kuin kesäteatteri konsanaan. Lämpimämpää oli kuin monena kesäiltana Öljymäen kesäteatterissa Ohkolassa ja marraskuinen sekä sateinen harmaa päivä toi tehoa näyttämövalaistukseen. Oma tähtihetkeni tähän näytelmään liittyen tapahtui, kun pääsin maanantaisen koulutunnin seuraamisen lomassa ottamaan kulissien 60-luvun sohvalla nokoset muutama viikko sitten. Kuvaan en sunnuntaina Pekan kanssa jäänyt jonottamaan, mutta sydämeen jäi muisto Lahtisen perheen hevosesta, joka oli kuin perheenjäsen.

Kaksi viikkoa menee nopeaan ja näille viikoille mahtui vain yksi oma ratsastustunti ja muutama Saaran tunti sekä teatterireissu. Tänään tiistaina 21.11. iltapäivällä lähdemme taas tallille ja hevoslotto alkaa heti automatkan alussa. Mikä heppa sinulla on? Ja mikähän minulla? Joskus lotto onnistuu ja saan meille hepan molemmille oikein. On siinä arpominen, kun yrittää ottaa huomioon sitä ja tätä, kuka on mennyt viimeksi, miten kisat vaikuttavat esteryhmän hevosvalintoihin, onko menneet hepat vaihtoon, sopiiko ratsastajan silmien väri hepan silmien väriin, onko jollakulla hepalla jalka kipeä tai peräti pää sekä miettiä, mitä Mervi ja Anne tuumaavat, kun jakavat hevosia. Omalta kohdaltani olen uhonnut, että menen tämän syksyn ja ensi kevään aikana jokaisella tallin hevosella ainakin kerran. Minut on kyllä palautettu maan pinnalle, että en pärjää sillä ja se on sinulle liian vaikea sekä ainakin Santtu on aivan liian suuri jne. Uhoamiset sikseen ja on tunnustettava, että on helpottunut tunne, kun näkee tiistaisin listan ja tuttu sekä reipas Safari lukee listassa oman nimeni kohdalla. Taitaa olla tämä laji parhaimmillaan silloin, kun saa turvallisesti omalla tasollaan nauttia liikunnan riemusta ja hyvistä olosuhteista!